Alpo Rusin kirja tuo esiin massiivisen yhteistyön suomalaispoliitikkojen ja Kremlin kanssa
Diplomaatin ja tietokirjailijan, turvallisuuspolitiikan asiantuntijan tohtori Alpo Rusin tänään julkaistu kirja Kremlin kortti — KGB:n poliittinen sota Suomessa 1982-1991 (Docendo) muistuttaa, että suomettuminen ei loppunut Kekkoseen, vaikka niin meidän onkin haluttu antaa ymmärtää.
Rusi itse kirjoittaa esipuheessaan, että:
Käsillä oleva kirja pyrkii analysoimaan KGB:n poliittisen sodan vaikutusta Suomen ulkopolitiikkaan Mauno Koiviston presidenttikaudella vuodesta 1982 vuodenvaihteeseen 1991/92, jolloin Neuvostoliitto hajosi ja sen seuraajavaltioksi nousi Venäjän federaatio. Suomella oli oma paikkansa NL:n ja sen tiedusteluelimien lännen vastaisessa poliittisessa sodankäynnissä. Kirjassa pääpaino on ulkopolitiikassa, siinä, missä määrin KGB ja sitä tukeneet sosialististen maiden tiedusteluelimet vaikuttivat Suomen linjaan ja ratkaisuihin. Nyttemmin on mahdollista hyödyntää varsin laajaa kansainvälistä kirjallisuutta ja yrittää ymmärtää KGB:n ja Suomen valtiojohdon yhteydenpitoa laajemmassa kansainvälisessä kontekstissa Koiviston presidenttikaudella.
Meillä puhuttiin leppoisasti kotiryssistä ja katsottiin, että sellaiset yhteydet ovat täysin normaaleja ja jopa suositeltavia poliitikoillemme. Tosiasiassahan kotiryssät olivat KGB:n tiedustelijoita, siis vieraan vallan vaikuttaja-agentteja. Samanlaisia yhteyksiä pidettiin myös DDR:n tiedustelupalvelun tai Stasin edustajiin.
Kaikki tämä oli tottakai sen ajan informaatiosotaa. Tehtaankatu sai liehittelemällä, mahdollisesti maksamalla tai kiristämällä, joka tapauksessa hyväuskoista kotiryssätraditiota hyväksi käyttämällä, suuren määrän suomalaisia poliitikkoja kannattamaan Neuvostoliiton asiaa tai näkökantoja myös kansainvälisillä foorumeilla. Suomen rauhanpolitiikan ja aseistariisunnan tavoitteet olivat käytännössä hämmästyttävän samankaltaisia Neuvostoliiton tavoitteiden kanssa.
Presidentti Koiviston tärkein ulkopoliittinen päämäärä oli varjella hyviä suhteita Neuvostoliittoon. Se tarkoitti kirjan mukaan käytännössä sitä, että hän ei pelkästään välittänyt viestejä Neuvostoliitosta esimerkiksi Yhdysvaltoihin, vaan pyrki aktiivisesti edistämään Neuvostoliiton näkökulmien kuulemista. Tämän muistamme hyvin kun Gorbatsov joutui vaikeuksiin uudistuspolitiikkansa kanssa tai kun Baltian maat pyrkivät itsenäisyyteen.
Hyvä kysymys onkin, ymmärsikö valtiojohtomme KGB:n toimintaan liittyvät vaaratekijät? Ja jos ymmärsi, kuinka paljon se välitti siitä?
Neuvostoliiton ja KGB:n keskeinen tavoite oli pitää Suomi erossa lännen taloudellisista blokeista ja sotilaallisista rakenteista, etenkin Naton vaikutuksesta. Kuinka paljon tämä vaikuttaa politiikkaamme edelleen? Mehän emme ole käyneet läpi Koiviston ajan suomettumista samalla tavalla kuin olemme käyneet läpi Kekkosen ajan asioita.
Kirjassa on käytetty Koiviston, Kekkosen, Suojelupoliisin ja Ulkoministeriön arkistojen lisäksi KGB:n, CIA:n ja Stasin arkistoja, kansainvälistä ja kotimaista aiheeseen liittyvää kirjallisuutta sekä haastatteluja. Sen viiteluettelo on varsin kattava.
Tässä mielessä ei tule mieleen epäillä kirjan listoja suomalaispoliitikoista, jotka ovat olleet tekemisissä kotiryssien tai DDR:n tiedusteluväen kanssa. Listat ovat varmasti autenttisia, toinen asia on tietenkin se, miten niitä pitää tulkita. Kirjassa on lista suomalaishenkilöistä, joita koskevista tiedoista pyydettiin vuonna 1999 lisäinformaatiota Saksan Stasi-aineistoja valvovalta viranomaiselta (BSTU). Onko tämä se kuuluisa ”Tiitisen lista”? Tai ovatko listan ihmiset antaneet vieraan vallan tiedusteluviranomaisille tietoja – sitä emme tiedä, eikä kirjakaan sellaista väitä tai todistele.
Listoja paljon tärkeämpää olisi jälleen kerran pohtia, onko Suomessa tarvetta kansalliselle totuuskomissiolle aiempien vuosien turvallisuuspoliittisista linjauksista ja niiden perusteluista?
Kaikki sen ajan poliitikot ja päättäjät eivät enää ole vastaamassa, mutta kirjan perusteella voisi esittää kysymyksen kaikille niille, jotka johtivat Suomen ulkopolitiikkaa Neuvostoliiton hajoamisen ja YYA:n loppumisen jälkeen: oliko teillä jokin realistinen suunnitelma Suomen turvallisuuden varmistamiseksi vai autoitteko vain Venäjää varmistamaan oman turvallisuutensa meidän kustannuksellamme?
Se on melko kova kysymys, mutta lähihistorian vaikutus tämän päivän politiikkaan on suuri, ei sitä voi kieltääkään. Kun Suomi 1990-luvulla pääsi Neuvostoliiton hajottua YYA-sopimuksen “panttivankeudesta”, ovi kansakunnan turvallisuudelle Naton jäsenenä aukeni. Miksi tilaisuutta ei käytetty hyväksi – siihen tämä kirja antaa silloisten poliitikkojen kannalta vain ikäviä vastauksia.
