Kirja-arvio: Ensimmäinen pormestari ei otsikoista huolimatta ole paljastelukirja

Jan Vapaavuori: Ensimmäinen pormestari (Otava)

Jan Vapaavuoren kirja Ensimmäinen pormestari voisi ajoituksensa puolesta ja muutenkin olla  ns. presidentinvaalikirja. Ehkä se olisi hieman aikaisessa, mutta jos nostetta ehdokkuuteen olisi, niin sopivasti räväkkä kirja varmasti toisi sitä lisää ja jos kirjan sanoma keskittyisi kaikkien mielessä olevaan turvallisuupolitiikkaan yleistä mielipidettä sopivasti myötäillen, niin pullat alkaisivat olla hyvin uunissa. Vapaavuori ei kuitenkaan ole tällaista kirjaa kirjoittanut eikä häntä omien sanojensa mukaan erilaisille presidenttiehdokaslistoille ole kysyttykään. Niinpä otetaan kirja ihan sellaisena miksi se on tarkoitettu. 

Vapaavuori itse perustelee kirjaansa ennenkaikkea halulla valottaa sitä, mitä kaupungin johtaminen käytännössä tarkoittaa ja mitä se hänen mielestään edellyttää. Siinä kirja onnistuu erinomaisesti. Vapaavuoren kirjasta ei ehkä irtoa monista johtamistaidon kirjoista tuttuja sloganeita, mutta käytännön oppia siinä on tarjolla kosolti. Onko opista ojennukseksi on toki sitten lukijasta kiinni. Ja kun Vapaavuori ei juuri nyt ole suosiopörssissä kovin korkealla, niin ehkä kirjaa ei monien muiden ”huippujohtajien” kirjojen tapaan tulla puolihuolimattomasti mainitsemaan “oikeissa” yhteyksissä. Mutta siihen kannattaa tarttua, jos esimerkit johtamisen käytännöstä kiinnostavat.

Yleensähän johtajat ja muut elämässä pärjänneet ihmiset tuppaavat kirjoittamaan kirjoja, joissa käydään läpi kaikki hyvät saavutukset unohtamatta alleviivata moneen kertaan omaa suurta merkitystä niiden onnistumisessa. Nimeltä mainitaan kaikki kuuluisuudet ja tottakai muista ihmisistä ne, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen asettaa sankarin polulle esteitä. 

Usein lopputuloksena on hengästyttävä luettelo ihmisistä ja tapahtumista, jossa jää kaipaamaan muutakin näkemystä onnistumisiin kuin sitä, että päähenkilö on niin etevä ja hänen kykynsä innostaa muutkin huippusuorituksiin hakee vertaistaan. 

Vapaavuori kertoo pormestarivuosiensa konkreettisesta työstä tavalla, joka henkii sellaista johtajuutta, joka ei oikein käy yksiin hänen julkisuuskuvansa kanssa. Tämän kirjan sivuilla ei mikromanageerata, mutta tehdään kyllä ahkerasti töitä. Kun luen miten Vapaavuori korostaa toimintakulttuuria strategiaa aamiaiseksi syövänä kaiken ytimenä, nousee mieleen ihmetys hänen pormestarikautensa lopun otsikoiden ja lehtijuttujen kanssa. Vapaavuori on nimittäin taatusti onnistunut joissakin asioissa toimintakulttuurin kanssa, jos asiaa katsoo hänen kautensa talous- ja investointilukujen kautta. Pelkillä strategiapuheilla ei sellaista menestystä rakenneta. Kuten Vapaavuori kirjoittaa:

Helsinki tekee säännöllisesti hyvää taloudellista tulosta. Vuonna 2020 kaupungin toimintamenot olivat 4 662 miljoonaa euroa, investoinnit yhteensä 1 047 miljoonaa euroa ja vuosikate 863 miljoonaa euroa. Investointien tulorahoitusprosentti oli 85, ja lainaa oli asukasta kohti 1 508 euroa. Vauraana pidetyssä Espoossa asukaskohtainen lainamäärä on lähes kymmenkertainen. 

Julkisuuteen on tästäkin kirjasta toki nostettu kaikki, minkä voi henkilöittää ja kaikki mistä saa otsikoita. Suosittelen kuitenkin lukemaan tätä käytännön johtamisen näkökulmasta. Vapaavuori on kirjan perusteella karskista ja suorvaviivaisesta maineestaan huolimatta melko moderni johtaja. Hän uskaltaa jakaa vastuuta ja vapauksia alaisilleen. Toki niiden edellytyksenä on luottamus, mutta ei kai se mikään vanhentunut käsitys ole. Tiimityö korostuu ja samoin halu sitoa monenlaiset ryhmät mukaan kumppaniksi tai osalliseksi kaupungin toimintaan. 

Jos jotakin jään kaipaamaan niin henkilökohtaisempaa otetta. Erilaisista tunnoista on kirjan sivulle jäänyt vain aavistus. Nyt voi vain kuvitella miltä monissa kirjan kuvaamissa tilanteissa on tuntunut, kun maailmassa yhä yleisempi väärinymmärtäminen ideologisista syistä on sattunut vilpittömällä mielellä omasta mielestään kaupungin parhaaksi toimineen pormestarin kohdalle. Jotenkin kuvaavaa on, että viisikymppisen miehen lapsettomuuskin tulee esiin vain sivulauseessa jonkinlaisena handicappina uusimman tekniikan kanssa kun ei ole nohevaa jälkikasvua sen kanssa auttamassa. Mutta ehkä sen henkilökohtaisemman kirjan aika on myöhemmin. Itse lukisin mielelläni Vapaavuoren tuntoja tilanteessa, missä hän voisi aivan hyvin olla gallupnosteessa olevan kokoomuksen pääministerikandidaatti ja potentiaalinen tuleva presidentti  – jos se yksi äänestys olisi vain mennyt hieman toisella tavalla. 

Jari Mäkäräinen

Jari Mäkäräinen