Näkökulma: Katsokaa peiliin – katsotaan mekin

Presidentti Niinistön vastauksessa lehtimiehen kysymykseen eilen tiivistyi paljon siitä, miten turvallisuusympäristön lisäksi Venäjän sodassa Ukrainaa vastaan on muuttunut myös meidän suhtautumisemme siihen. Niinistön kuitti olisi omiaan jäämään historian kirjoille pelkästään viiltävyytensäkin takia, mutta ennen kaikkea se jää sinne osoituksena siitä, että suomalainen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on karistanut puheenparrestaan pois viimeisetkin rippeet suomettumisen ajalta. Nyt karhua uskalletaan sanoa karhuksi, eikä pyritä hämäämään puhumalla mesikämmenestä. 

Matka on ollut mutkainen ja lopulta odotettua pitempi. Itse muistan toivoneeni suomettumisen loppua ja inhorealismia puheisiin monta kertaa vuosikymmenien aikana. Ensimmäisen kerran siihen oli mahdollisuus Koiviston presidenttikaudella. Toisin kävi, monessa mielessä Koiviston aika oli jopa tylympää Neuvostoliiton tahdon mukaan marssimista kuin Kekkosen aika koskaan. 

Ahtisaaren aikana oli sitten moni ikkuna auki. Onneksi avasimme edes sen, joka näytti Euroopan unioniin. Ahtisaaren aikana myös keskusteluilmapiiri avautui, jopa ulko- ja turvallisuuspolitiikasta oli mahdollisuus puhua muillakin kuin siihen vihityillä ylipapeilla. 

Itse koin Halosen kauden askeleena takaisin. Halonen ylläpiti Kekkosen ja Koiviston perinnön pahinta puolta: Presidentti kertoo mitä ulkoministeri saa sanoa ja muut ovat hiljaa tai toistavat sitä samaa sanomaa. Hyvässä muistissa on, miten Halonen ripitti puolustusvoimien komentajaa amiraali Kaskealaa kun tämä uskalsi ajatella ääneen sen, mikä oli kaikille ilmiselvää: Baltian maiden Nato-jäsenyys tekee hyvää Itämeren turvallisuudelle ja että EU:n turvallisuuden ytimessä on Nato. 

Niinistön vuorolle sitten sattui Nato-jäsenyys. Hän varmaan voisi elää ilman tätä kokemusta (ja oli varmasti kuvitellut, että tähän ei jouduta), mutta valta tuo vastuuta. Tämän vastuun Niinistö on kantanut hyvin. Jonkinlainen miinus tulee kyllä siitä, että hän ei pitänyt tarpeellisena tehdä vuoden 2015 eduskuntavaaleista ulko- ja turvallisuupoliittisia vaaleja, vaikka kirjoitus oli jo Krimin valtauksen takia seinällä. Vielä viime syksynä moni yritti uskoa menneisiin unelmiin Venäjästä, joka haluaa olla aivan kuin me: teeskennellä, että kaikki on hyvin. 

Venäjä ei kuitenkaan teeskennellyt ja naamiot riisuttiin. Me Suomessa palasimme Paasikiven linjalle: Kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen. 

Nyt ne tosiasiat on tunnustettu. Venäjä ei joidenkin pelkäämän ”harmaan ajan” aikana pysty tekemään mitään sellaista, mistä emme selviäisi – ydinasetta se tuskin käyttää meille kostaakseen. Me kestämme ja pärjäämme kyllä.

Niinpä meillä on erinomainen tilaisuus oppia menneestä. Miksi oli niin mukavaa katsoa maailmaa läpi vaaleanpunaisten lasien, jotka näyttivät Venäjä/Neuvostoliiton rauhaa tahtovana demokratiaan pyrkivänä hyvänä naapurina?

Eilisessä Uutisplus-lähetyksessä viestinnän ammattilainen Jussi Lähde muistutti, että Suomi on käytännössä ollut pitkään Naton vapaamatkustaja ja että Suomi hyötyi kommunismista taloudellisesti enemmän kuin kukaan. Siksikö?

Käydään nyt suomettumisen ja sitä seuranneen myöhäissuomettumisen aika läpi. Syyllisiä emme kaipaa, mutta oppia täytyy. Muuten meillä on yhteen totuuteen taipuvana maana taas mahdollisuus itsepetokseen Naton vaaleansiniset lasit silmillä. Katsotaan peiliin me suomalaisetkin.