Näkökulma: Rasismi- ja ravintokeskustelu on muovin makuista

Viime yönä en saanut unta. Olin huolissani. En ilmastonmuutoksesta, yöpöydälle unohtuneista sukista tai polttoaineen hinnasta, vaan nykypäivän myrskyistä vesilaseissa.

Tai, pitäisikö todeta myrskyistä pahvipaukkauksissa ja muovipusseissa ja hieman koronarokotteissakin. Aiheista, joista kukaan dialyysi- tai saattohoidossa oleva ei aivan ensimmäisenä somettaisi.

Tuoreinta vääntöä on käyty leipäpussista. Reissumies-leivän pakkauksessa voi vilahtaa marraskuussa myös musta mies. Sopii minulle. Tai itse asiassa aivan sama. Minä ostan leipäni jatkossakin sen maun ja hinnan perusteella, en pussiin painetun kuvan.

Suukkoja ei kulttuurissamme ole koskaan jaettu kovin intohimoisesti, mutta suklaasuukkojen nimestä ja pahvipakkauksista on käyty keskustelua sitäkin tulisemmin. Tulisimmat suukot olen saanut afrikkalaiselta puolisoltani. Se siitä aiheesta.

Viime aikoina on väitelty Afrikan tähti -pelin rasistisuudesta. Pahvinen pelilauta ei loukkaa ketään sellaisenaan, mutta konteksti, johon se liitetään, ratkaisee. Minulle se tuo mieleen Kongon kaivoksien veritimantit, Belgian kuningas Leopoldin julmuudet ja kuningatar Elisabetin jalokivet. Siitä huolimatta pelin pelaajille en ole tarjoamassa hirttosilmukkaa tai roviota.

Kaikki on suhteellista. Pahvinappulat kalpenevat todellisten, historiallisten vääryyksien rinnalla. Rakenteellinen rasismi ja rasistinen nimittely ovat todellisia ongelmia myös tämän päivän Suomessa. Rasisteja on edelleen hävyttömän paljon someöyhöttäjistä kadunkulkijoihin ja työnantajista kansanedustajiin.

Entä muut painatukset? Etelä-Afrikassa, joka on kolmas kotimaani, ei keskustella tulikivenkatkuisesti siitä, saako suojateitä maalata sateenkaaren väreillä tai liikennemerkkien hahmoja muuttaa sukupuolettomiksi. Ei tarvitse, kun kumpiakaan ei ole. Itse en aio sohia sukupuoliaihetta pitkällä kepillänikään.

Minua on aina kiinnostanut ihmiset, liha ja henki. Ei pahvi ja painokuvat. Enkä puhu nyt kannibalismista tai ota kantaa vegeilyyn. Puhun siitä, että minussa ei herätä suuria tunteita kuviot liikennemerkeissä ja ruokapakkauksissa. Ylitän suojatien vain siksi, että se on turvallinen ja ostan ruokaa elääkseni, toisinaan myös ihan hyvän maun ja hetken mielijohteen vuoksi.

Eläköön Lehtimiehen silakat. Ne tarjoiltiin aikoinaan Turun Hamburger Börsin ravintolassa niin, että Turun Sanomat oli ruokailualustana. Siinä tuli uutiset ja ruoka samassa annoksessa. Sellaista digiloikkaa ei olekaan, joka käärisi silakkani somealustalta nautittavaksi.

Toisinaan syön pikaruokaa. Kun astun pikaruokapaikkaan, ajattelen vatsaani, en annosten pakkauksia ja niiden tekstejä. Hampurilaisravintolan työntekijä pitää yllään paitaa, joka hehkuttaa syntyneensä kierrätyksen kautta. Eivätkö vanhemmat olleetkaan neitsyitä? Ahaa, kyse onkin paidasta, ei sisällöstä eli vuorotyöläisestä.

Eikä tässä vielä kaikki. Pikaruokaketjun juomamukiin on painettu teksti, jossa ylistetään pakkauksen ekologisuutta. Kehuisivat sisältöä, vai onko siinä hiilihapon, makeutusaineen ja sokerin kyllästämässä juomassa enää mitään kestävän kehityksen kannalta ylellistä sanottavaa?

Jos ennen puhuttiin aidasta, nyt aidan seipäästä. Sama pätee koronakeskusteluun. Ennen oltiin kiitollisia siitä, kun polio, kurkkumätä ja vesirikko saatiin kellistettyä. Siinä sivussa säästettiin miljoonittain myös ihmishenkiä.

Nyt on toisin. Aikuinen poikani valitti elämän vaikeutta ja koronarokotuksen kauheutta, kun olkapää kipeytyi rokotepiikin seurauksena. Koska empatiakykyni ovat valitettavan rajalliset, ehdotin, että katsotaan Talvisota yhdessä. Resepti tehosi ja oireet hävisivät hetkessä. Ei siihen lääkäriä tarvittu.

Tästä muistuikin mieleen lapsuus. Kolmevuotiaana juoksin kesken ulkoleikkien sisään kakat housussa. Äiti torui ja sanoi ”Ei sinusta tule miestä”. Vastasin siihen iloisesti, että minusta tuleekin lääkäri. No, nyt tuli.

Palataanpas tekstin alkujuurille ja unohdetaan pahvit ja muovit, samoin liikennemerkkien symbolit. Kiukutellaan mieluummin bensaverosta, hallituksen talouspolitiikasta ja ollaan huolissaan lumettomista talvista ja muista elämän suurista kysymyksistä.

Kunnes ikäännymme ja keskitymme tärkeimpään. Silloin iloitsemme siitä, että yöllä on nukuttu ja suoli toimii.