Näkökulma: Täysivaltaisina aikuisina me suomalaiset voimme valita Naton

Kuulun 1960-luvulla syntyneenä siihen sukupolveen, joka oli nuorena kyllästynyt suomalaisen politiikan hitauteen ovien avaajana ja länsi-integraation lisääjänä. Ovet oli pakko avata itse kulttuurin avulla. 

Rockmusiikki ei tuntenut rajoja. Ensin Radio Luxembourg ja sitten jopa oma Yleisradiomme soitti uutuuslevyjä. New Musical Express-lehti löytyi lähes jokaisesta R-kioskista. Näin pysyttiin trendeistä kärryillä. Viimeistään 70-luvulta ja punkista lähtien olimme uusien suuntauksien tasalla siinä missä Lontoon skiditkin. 

Kahdeksankymmentäluvulla tyylistä tuli köyhän perusoikeus, kuten Lepakon kellarissa tehty ironinen Aloha!-julkaisu asian esitti. Tyyliä käytiin hakemassa Berliinistä, Pariisista, Lontoosta ja jopa New Yorkista saakka ja ainakin Helsinkiin vaikutteet tulivat ihan reaaliajassa. Ankaran klubbailun lisäksi meidän 60-luvulla syntyneiden 80-luvun Eurooppa-integraatio näkyi yliopistomaailmassa, kuvataiteessa ja rockmusiikissa. 

Myönnän, etten enää ymmärrä mitä olin 80-luvulla ymmärtävinäni ranskalaisen filosofin Jacques Derridan teoksista. Mutta Derridan dekonstruktio sekoitti jotenkin ajan meikäläiseenkin ilmapiiriin sopivasti kirjallisuutta, taiteenteoriaa, uskontotiedettä, psykoanalyysia ja jopa antropologiaa. Derridan otti haastatteluissaan esille myös yksi ajan cooleimmista musiikintekijöistä Scritti Polittin Green Gartside, joka kelpasi mm. Princen ja Miles Davisin yhteistyökumppaniksi, vaikka tekikin periaatteessa ihan vaan popmusiikkia. 

Kuvataiteissa meillä ei tyydytty odottamaan jossain kaukana horisontissa odottavaa nykytaiteen museota. Ars-näyttelyt toivat uusimman taiteen meille ja galleristi Krista Mikkola vei meikäläistä ulkomaille, Leena Luostarinen ja Marika Mäkelä taiteilijoiden keihäänkärkenä. 

Myös nykyisen maailmanmaineeseen kohonneen suomalaisen metallimusiikin juuret ovat siellä. Kun politiikasta oli tullut 70-luvun ylilyöntien jälkeen usean nuoren silmissä vastenmielistä puuhaa, siirtyi moni ihan mielellään marginaaliin musiikkia kuuntelemaan ja tekemään. Elävän musiikin yhdistykset elivät kultakautta ja musiikista tuli jopa oikeaa työtä monelle ns. suomirock-buumin myötä. Keravalainen Stone toimi 80-luvun lopussa myöhemmille metallibändeille erittäin tärkeänä uranuurtajana. 

Euroopan unioniin

Sitten alkoi tapahtua politiikassakin. Se tosin vaati yhden Neuvostoliiton hajoamisen ja kokonaisen aikakauden, kylmän sodan, kuoleman. Suomi liittyi EU:hun ja kuin kirsikkana kakussa esiintyi entisen vihollisen ja sittemmin hyvin teennäisesti rakastetun ystävän Neuvostoliiton mahtavan Puna-armeijan kuoro Senaatintorilla kansakunnan symbolisessa ytimessä. Leningrad Cowboysin eli käytännössä virallista Suomea koko 70-luvun ärsyttäneen Sleepy Sleepersin Total Balalaika Show oli samaan aikaan sekä ironiaa että jonkinlainen rakkaudellinen riitti pois valheellisesta ystävyydestä itänaapurin kanssa kohti uutta, tasa-arvoisempaa kumppanuutta. Rockmusiikin voimalla, tottakai. 

EU-jäsenyyden myötä rajat aidosti hävisivät Suomen ja muun Euroopan väliltä. Toimin itse 90-luvulla musiikin parissa ja olin sekä tuomassa että viemässä musiikkia ja muusikoita. Kaikesta tuli aivan oikeasti juuri niin helppoa kuin meille jäsenyyden alla oli luvattu. Jos kysyntää riitti, ei ranskalaisen muusikon tuominen keikalle Suomeen tai suomalaisen muusikon vieminen keikalle Ranskaan ollut juuri sen vaikeampaa kuin kuopiolaistenkaan kanssa. 

Suuri innostus ja energian aalto pyyhki läpi Suomen EU-jäsenyyden myötä. Kun Helsingin Juhlaviikot halusi kulttuurin kuuluvan kaikille, perustettiin Huvila-teltta, jonne mahtui melkein koko maailma. Suomalaiset kirjailijat alkoivat käydä kaupaksi Frankfurtin jättimessuilla ja monenlaiset suomalaiset muusikot mahtuvat kansainvälisille areenoille. Viimeistään Nokia ja jääkiekon maailmanmestaruus viimeistelivät suomalaisen itsetunnon: Me ollaan Euroopassa ja me ollaan ihan hyviä. 

Ei turvatakuita

Sitä samaa itsetuntoa ei kuitenkaan riittänyt turvallisuuspolitiikassa. Mauno Koiviston johdolla annettiin kansan ymmärtää, että EU on myös turvallisuusratkaisu ja korvaa Naton. Martti Ahtisaari Koiviston seuraajana oli jo taustansa vuoksi paljon kansainvälisempi. Mieleen on monesti tullut, että näinköhän YYA-sopimukseen niin ytimiään myöten sitoutunut demarieliitti pelasi sitten Ahtisaaren Nato-kortilla pois jatkosta. 

Jukka Tarkka kirjoittaa mainiossa Venäjän vieressä -kirjassaan vuodelta 2015 miten ”yleispasifistisella aatteilulla näyttää ainakin ennen Ukrainan kriisiä olleen jonkinlainen sillanpääasema turvallisuuspolitiikan ylimmän johdon piirissä”. 

Sehän tarkoittaa juuri nyt ajankohtaisessa tilanteessa sitä, että kiitos Tarja Halosen ja Erkki Tuomiojan Lissabonin sopimuksessa vuonna 2003 neuvotellut EU:n turvatakuut sen kuuluisassa artiklassa 42.7 eivät tarkalleen ottaen koske Suomea tai ainakaan ne eivät takuuvarmasti tarkoita sotilaallista apua meille. 

”Suomalaiset varmistivat tämän käynnistämällä neuvotteluprosessin, joka liitti Lissabonin sopimuksen turvatakuuartiklaan lausuman tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteesta, joka estää unionin yhteisen puolustuksen ja sulkee unionin turvatakuut Suomen ulottumattomiin”, Tarkka toteaa Venäjän vieressä -kirjassaan. 

Itse ajattelen, että juuri tätä kävi komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen hieman anteeksipyytävään sävyyn solidaarisuuden vakuutteluillaan meille kertomassa. Solidaarisia ollaan joo, mutta montako prikaatia hänen komennossaan taas olikaan. 

Nato on arvoyhteisö

Onneksi suomalaiset ovat kasvamassa täysivaltaisiksi aikuisiksi pitkään holhouksen alaisena YYA-Suomessa oltuaan. Nato-jäsenyyteen ollaan valmiita, varsinkin jos valtion johto jäsenyyttä päättäisi suositella. Ajatuspaja Toivon mielipidetiedustelussa on merkittävää myös se, että edes vasemmistoliiton kannattajat eivät vastusta jäsenyyttä kovinkaan laajalti, mikäli kokoomustaustainen presidentti ja vasemmistoon nojaava hallitus sitä suosittelisivat. 

Nato-jäsenyys viimeistelisi sukupolveni pitkän tien sodan varjosta myös turvallisuuspolitiikassa osaksi sitä läntistä arvoyhteisöä, johon olemme aina kuuluneet. Meidän oikeusjärjestelmämme on aina ollut läntinen, kuulumme luterilaisen kansankirkkomme kautta siihen pitkään jatkumoon, joka on koko läntisen sivistyksen takana. Historiastamme löytyy toki paljon yhteistyötä idänkin kulttuurien kanssa, mutta sehän on vain rikastuttanut meitä. Samaa ei voi sanoa, niistä suhteistamme itään, joita on hoidettu aseet kädessä. 

Itse en näe Nato-jäsenyyttä juuri nyt pakon sanelemana juttuna, vaikka sekin olisi ihan hyvä syy. Se vain viimeistelisi sen pitkän linjan, minkä kaikesta suomettuneisuuden kuonasta huolimatta voimme nähdä Urho Kekkosenkin politiikan takana: osaksi sitä arvoyhteisöä, mihin kuulumme. 

Nyt on Nato-jäsenyyden vastustajien vuoro kertoa miksi emme voi siihen arvoyhteisöön liittyä. 

Toimitus

Toimitus