Näkökulma: Vihreä unelma vei Saksan Putinin syliin

Onko eurooppalainen energiapolitiikka perustunut samalla tavalla unelmille kylmän realismin sijaan kuin on perustunut ulko- ja turvallisuuspolitiikkammekin? Molemmissa puhutaan suhteestamme Venäjään, mutta energiapolitiikassa on Venäjän lisäksi toivottu ihmeitä myös hiilidioksidin suhteen. Kun kaiken toiminnan tärkein mittari ja arvo on siinä toiminnassa ilmaan päästetty hiilidioksidi, tulee maailmasta kummallinen paikka.

Ulkopolitiikassa ajurina on ollut sinänsä kaunis ajatus ja halu uskoa hyvään. Energiapolitiikassa ei ole uskottu pelkästään haluun ja tahtoon, vaan varsinkin täällä Euroopassa on ajuriksi ja energiapoliittiseksi piiskuriksi valittu päästökauppa. Päästökauppa on käytännössä tarkoittanut sitä, että maakaasu on alkanut korvata kivihiiltä sähkön- ja energiantuotannossa erityisesti Keski-Euroopassa. Samalla nämä päästömaksut ovat tehneet energiayhtiöistä ja ennen kaikkea yhteiskunnistamme erittäin riippuvaisia Venäjästä. Voisi sanoa, että ne ovat ajaneet ainakin Saksan Putinin syliin. Niin vaikeaa siellä on ollut tehdä käännöstä myös turvallisuupolitiikkaan sodan Ukrainassa alettua. 

Maakaasuun perustuva kiinteistökohtainen lämmitys on Keski-Euroopassa hallitseva lämmitystapa. Niinpä aikanaan rakennetut kaasuverkot kattavat kaupungit ja ulottuvat koteihin asti. Ei ole realismia ajatella, että kymmeniä miljoonia koteja lämmitettäisiin kovinkaan nopeasti millään muulla tavalla kuin kaasulla. 

Myös eurooppalainen teollisuus on erittäin riippuvaista kaasusta. Jos kaasuntuloon tulee loppu, niin silloin seisovat tehtaatkin ja sillä taas on erittäin laajat suorat ja välilliset seurauksensa tilanteessa, jossa olemme muutenkin jo vähintään laman kynnyksellä. 

Tuore uutinen Saksasta kertoo, että EU-maat ovat ostaneet Venäjältä kaasua vuosittain noin 158 miljardia kuutiometriä. USA:sta ja Qatarista sitä olisi saatavissa LNG-muodossa vain 30 miljardia kuutiometriä. Tagesspiegel-lehti kysyykin mistä loput.

Tässä kohtaa asia alkaa kiinnostaa meitä suomalaisiakin, joiden omasta sähköntuotannosta ja lämmityksestä huolehditaan pääasiallisesti muuten kuin kaasulla. Kuten uutisista on kuultu, on valtionyhtiö taannoisen Fortum Uniper-kauppansa jälkeen tukevasti eurooppalaisessa ja varsinkin saksalaisessa kaasubisneksessä mukana. 

Ja sen kaasubisneksen piti olla kannattavaa. Ja vailla ulko- ja turvallisuuspoliittisia riskejä. 

Kun Uniper-kauppoja hierottiin, oli pääministerinä Juha Sipilä. Hän sanoi MTV3:n haastattelussa, että ”Tähän kauppaan ei liity ulko- ja turvallisuuspoliittisia ulottuvuuksia. Se lähtee ihan yhtiön omista tarpeista, ja yhtiön hallitus on katsonut tämän tarpeelliseksi.” 

Riskejä eivät silloin nähneet elinkeinoministeri Mika Lintilä ja omistajaohjausministeri Sirpa Paaterokaan. Paateron sanoi tuolloin ainakin Uuden Suomen mukaan, että ”Fortum ei lisää Uniper-omistustaan hiilivoiman takia, vaan muuttaakseen yhtiötä.” 

Sitä se Fortumkin sanoi. Yhtiö tiedotti 2019 kun siltä kysyttiin kaupan perusteluja, että ”Kaasuun perustuva energiantuotanto on keskeisessä asemassa, kun hiilivoimaa ajetaan alas ja Saksa sulkee ydinvoimalaitokset vuonna 2022. Kaasu takaa, että kodeissa pysyvät valot päällä ja ihmisillä on lämmintä siihen asti, kun riittävä määrä uusiutuvaa energiaa saadaan markkinoille.” Fortumin mielestä oli ”Tavoitteena luoda johtava toimija Euroopan energiamuutokseen.”

Fortum, pörssiyhtiö, kertoi myös tuolloin miten ”Fortum ja Uniper hyötyvät päästöoikeuksien hinnan noususta.” Miten kävi? Paljonko hyödyimme?

Nuo päästömaksut, joilla meidän piti tienata, tekivät energiayhtiöistä entistä riippuvaisempia Venäjästä. Koska sieltähän se kaasu, jolla on korvattu kivihiilen polttaminen, on käytännössä tuotu. 

Ja nyt energiatyhtiöt ovat konkurssin partaalla, koska ovat markkinoita valloittaakseen myyneet kaasua kiinteähintaisilla sopimuksilla pörssihinnan sijaan. Vuosi sitten kaasu maksoi raaka-ainemarkkinoilla noin 3,6 dollaria tuhannelta kuutiometriltä, tänään hinta on jo 6,3. Jos markkina on 158 tuhatta miljoonaa kuutiometriä, voi jokainen laskea kuinka paljon voi erotus kiinteän hinnan ja markkinahinnan välillä olla. Uniperin, Fortumin ja Suomen osalta puhutaan miljardeista ja taas miljardeista euroista tappioina ja kurssimuutoksina. 

No, tästä energiapoliittisesta virhearviosta selviämme lähes pelkästään rahalla. Turvallisuuspoliittisen virhearvion hintaa maksaa tällä hetkellä koviten Ukrainan kansa. 

Epäilen kuitenkin, että emme ole vielä nähneet vihreän unelman lopullista hintaa. 

Jari Mäkäräinen

Jari Mäkäräinen