Teatteriarvio: Sanantuoja ja Surma saavat konkarinäyttelijät lentoon
Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä sai eilen kantaesityksensä yhden sijaan kaksi Minna Leinon ohjaamaa brittiläistä nykynäytelmää: Caryl Churchillin Sanantuoja (Escaped alone, 2016) sekä sen prologina esitettävä Surma (Kill, 2019). Vuonna 1938 syntynyt Churchill on Euroopan tämän hetken nimekkäimpiä nykydramaatikkoja.
Molempien esitysten kokeneen näyttelijäkaartin työnjälki on nautinnollista katseltavaa. Hannu-Pekka Björkman hallitsee suvereenisti Surman selkäpiitä karmivan monologin. Antiikin tarujen perinnön makaaberit näkymät piirtyvät vasten Ukrainan sotaa entistä voimakkaampina.
Sanantuojan naiskaarti taas pelaa yhteen kuin huippukuntoinen jääkiekkojoukkue. Marja Myllylä, Karin Pacius ja Terhi Panula tulkitsevat pitkäaikaisten ystävien kemiaa hurmaavasti. Pacius sai ensi-illassa yleisöltä jopa väliaplodit.
Keveys ja kauhu kulkevat Sanantuojassa limittäin. Näytelmässä tiivistyy someajan henki, jossa kaikenlaisen viihdyttävän aineksen sekaan purkautuu kaameita sisältöjä katastrofeista ja konflikteista. Leena Uotilan tulkitsemat hirmunäyt ovat taiturimaisesti rakennettuja, mutta ne eivät välttämättä sovi herkimmille. Sota Euroopassa muutti tämänkin esityksen vivahteet.
Kati Lukan lavastus ja Kalle Ropposen valosuunnittelu ansaitsevat tulla mainituiksi. Surmassa Björkman istuu yksinäisenä yläilmoissa. Päivän eri valot kulkevat osana Sanantuojan naisten rupatteluhetkeä puutarhassa, lava pyörii kuin aika itse. Puut kasvavat ja niiden katveessa voi istua, vaikka maailmassa tapahtuu kauheita.
