Teatteriarvio: Ikuinen paluu -näytelmä kertoo oivaltavasti kutistuneesta elämästä
Janne Reinikaisen ohjaama Ikuinen paluu -näytelmä sai kantaesityksensä eilen keskiviikkona Kansallisteatterin Omapohjassa. Someajan hetkisyys ja sotauutisointi unohtuvat todenteolla verkkaisen näytelmän edetessä. Näytelmä kuvaa Juhan pieneksi kutistunutta elämää, jossa ulkomaailmaan ollaan yhteydessä ainoastaan etäyhteydellä. Juhan mielenmaisemaan vaikuttavat niin naapurin pianonsoitto kuin menneisyyden esineetkin.
Petri Mannisen roolityö on tarkkaa ja nyanssit eri tilanteissa kohdillaan. On käsittämätöntä, millä herkkyydellä esimerkiksi puheluita näytellään. Yhden miehen show oli kuitenkin hetkittäin niin hidasta katseltavaa, että katsomossa alkoi kiinnittää huomiota kanssaihmisten liikehdintään Omapohjan narisevilla tuoleilla. Toisaalta Ikuinen paluu -näytelmän päähenkilön elämään on helppo samaistua: korona-aika toi monen arkeen etätyöt ja karanteenit, ja niin kodista tuli sekä turvasatama että vankila.
